Ranskassa, jossa presidentin rooli ja valta kansallisessa politiikassa on perinteisesti erityisen vahva, käydään tiukka kilpailu presidentin paikasta. Toistaiseksi gallup-luvut eivät lupaa istuvalle presidentille jatkokautta.

Jos Suomessa presidentinvaalikilvan taustalla kyti ainakin näin jälkikäteen spekuloituna kysymys suvaitsevaisuudesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta, osataan sitä Ranskassakin. Sarkozy on ottanut järeät aseet käyttöön. Mikään ei vetoa äänestäjiin enemmän kuin maahanmuuttajien ja ulkomaalaisten ottaminen silmätikuksi. Ajatus Ranskan eroamisesta Schengen-sopimuksesta kuuluu myös samaan kansankosiskeluun.

Tähän samaan halpaan populismiin ovat tosin syyllistyneet myös muut ehdokkaat oikealta vasemmalle. Yksi alkuvuoden kuumimmista keskusteluista käytiinkin Ranskassa siitä, ovatko pariisilaiset joutuneet vahingossa syömään halal-lihaa, eli islamilaisella tavalla teurastettua eläintä. Muita kansalaiskosiskelun kestosuosikkeja ovat nyt jo Suomessakin käyttöön otettava rikkaimmilta perittävä solidaarisuusvero sekä arvonlisäveron nostaminen. Sokerina pohjalla on sosialistiehdokas François Hollanden lupaus juuri toteutetun eläkeuudistuksen perumisesta ja eläkeiän palauttamisesta 60-vuoteen. Eläkeikä on Ranskassa pyhä asia, mistä moni ranskalainen kantaa vieläkin kaunaa Sarkozylle.

Sarkozyn kansankosiskelu saattoi alkaa liian myöhään. Hän kantaa jo Ranskan epäsuosituimman presidentin titteliä viimeisen puolen vuosisadan aikana, kun ranskalaisista melkein kaksi kolmannesta paheksuu häntä.

Samalla Hollande, joka ei ole koskaan toiminut edes ministerinä, on onnistunut luomaan itsestään kansan silmissä presidenttimäisen profiilin. Hollande nousi kuin varkain Sarkozyn haastajaksi entisen IMF:n johtajan Dominique Strauss-Kahnin ryvetettyä itsensä seksiskandaalissa. Vaaleissa muhii lisäksi toisenlainen yllätysmahdollisuus, kun ehdolla on myös äärioikeiston Marine Le Pen, vuoden 2002 vaalien yllättäjä Jean-Marie Le Penin nuorin tytär. Hän on onnistunut vetoamaan ainakin työväenluokkaan, naisiin sekä valkokaulustyöntekijöihin niin äärioikealta kuin äärivasemmaltakin. Le Penin loppukiri ei kuitenkaan taida riittää.

Presidentinvaalit tuskin ratkeavat vielä ensimmäisellä kierroksella. Sarkozy joutuu todella taistelemaan jatkokaudestaan toukokuun alun presidentinvaalien toisella kierroksella. Mikäli Hollandesta tulee Ranskan seuraava presidentti, voi se tarkoittaa Saksa-Ranska akselin loppua. Sosialistien François Hollande on toista maata kuin oikeistolainen Sarkozy tai kristillisdemokraattien Angela Merkel. Vai syntyisikö Eurooppaan uusi allianssi "Merlande"? Surkeaan talouden tilaan kyllästyneisiin ranskalaissuihin tämä uusi termi voisi hyvinkin muuntua kaduilla lyhyesti "Merde", joka tosin ei ole erityisen mairitteleva lyhenne merkitykseltään.

Mitro Repo
Euroopan parlamentin jäsen
S&D -ryhmä

Venäjä-asiantuntijana Suomi erottuu muusta Euroopasta myös Tampereella sijaitsevan Lenin-museon ansiosta. Opetusministeriö on rahoittanut vuosikymmeniä Lenin-tutkimusta, eikä siitä perinteestä vähällä luovuta. Vakoilutarinathan kiehtovat maailmanlaajuisesti kaikilla tasoilla. Lenin-museo on Suomelle vain yksi monista Neuvosto-Venäjään liittyvistä brändeistä. Suomalainen sauna herättää vilkasta keskustelua Venäjällä, sillä onhan ”banja” ollut Venäjällä jo aikana ennen Suomen valtion olemassaoloa. Venäläiset antavat suomalaisten kuitenkin pitää sauna-brändinsä ihan rauhassa. Komissaari Olli Rehn voi siis esikuntineen jatkaa ”suomalaisen saunan” käyttöä kriisiviestinnässään ratkoessa Euroopan ja euron saloja.

Toinen maailmalla tunnettu suomalainen brändi on joulupukki. Joulupukki on ollut Venäjällä pakkasukko ”Ded Moroz” ja anglosaksisissa maissa St. Nicholas tai St. Claus jo kauan ennen Suomen valtion olemassaoloa. Oikeasti Suomesta ei näytä olevan edes ”pukinkontiksi” - ei edes Nokian avulla.

Venäjän karhu herättää suomalaisissa pelkoa ja kunnioitusta, mutta kuitenkin kaksi karhua vartioi Suomen kansallismuseon rappusilla. Toivomme, että suomalainen kulttuuriperinne säilyy Euroopan markkinatalouden kriisistä huolimatta. Nythän sitä ei uhkaa idän kotka tai karhu, vaan ajan henki eli Zeitgeist.

Venäjän tie historiasta nykyaikaan on ollut pitkä ja mutkikas.  Itä ja länsi, pohjoinen ja etelä, kohtaavat Venäjän maaperällä sotien jättämien jälkien, joukkohautojen yli rakennettujen kulkuyhteyksien, lentokenttien, rautateiden risteyksien ja aikavyöhykkeiden etäisyyksissä. Venäjä herää vasta pikkuhiljaa Neuvosto-euforiastaan, Leninin ja Stalinin jättämästä juurettomuuden ihanteesta, totalitaristisesta diktatuurista ja ihmishengen, yksilön arvon mitätöimisestä sekä omien juurien kieltämisestä.  Venäjän maaperällä kansat ovat kautta aikojen taistelleet ja myös pakosta oppineet elämään toistensa kanssa rinnakkain rauhan aikana. Tilaa kun on.

Tähän saumaan suomalainen it-osaaminen sopii hyvin venäläisille. Sen avulla kontaktiverkostot pääsevät toimimaan aivan uudella tavalla myös ruohonjuuritasolla etäisyydet voittaen. Kolmannen sektorin merkitys kasvaa, minkä lisäksi myös Suomen markkinat laajenevat.

Helsingin Sanomien julkaisemista Venäjä-tutkijoiden tuoreista lausunnoista voisi kuitenkin päätellä, että suomalaiset ovat nöyrää ja kuuliaista kansaa, tottelevaisia pokkuroijia, joita venäläisten laatuvaatimukset oudoksuttavat. Pokkuroidessamme katsomme kuitenkin vain omaan napaamme ja tiedämme, että suomettumisbrändistä on vaikea päästä eroon Euroopassa.

Olisikohan nyt aika hyväksyä tosiasiat? Venäläisiksi emme tule, mutta asennetta voisimme vaihtaa.  Lehdissä tiedoillaan rehvasteleville Venäjä-tutkijoille on Venäjä tuonut vaurautta, eli hyvän toimeentulon ja eläkkeen. Nöyryyden runsaudesta ei suomalaisia Venäjä-tutkijoita ja tuntijoita voi ainakaan syyttää. Siinäkin piilee vaaransa.

Dostojevskin mukaan nöyryys liittyy pahuuden voittamiseen omassa itsessä, syntiensä myöntämistä, sovittamista ja anteeksi antamista. Kysymys on siis ihmisen sisäisestä maailmasta, sielusta, jolle poliittiset päätökset ja autoritaariset eristämiset eivät ole voineet mitään koko Neuvostoliiton aikana, vaikka aikakausi onkin jättänyt syvät jälkensä venäläiseen sieluun.

Kuitenkin poliittisen anarkian ihannoiminen on vaarallista. Vihan ja repimisen sijaan pyrkimys rakentavaan dialogiin on aina parempi vaihtoehto. Kauneus pelastaa maailman vielä varmemmin kuin rumuus. Ja rauhan aatteen tenhoa ja voimaa ei kykene tekemään tyhjäksi yksikään kuolevainen – oli hän sitten kuinka riivattu tahansa.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

S&D -ryhmä

Samalla kun Euroopan talous- ja velkakriisi aiheuttaa jäsenmaissa vyönkiristystä budjettien osalta, jatkuu Euroopan unionin kenties oudoin historiallinen jäänne. Kerran kuukaudessa 5 000 EU-parlamentin työntekijää sekä europarlamentaarikot pakkaavat toimistonsa tärkeimmät kansiot ja työvälineet arkkuunsa ja suuntaavat nelipäiväiselle täysistuntorupeamalle 450 kilometriä Brysselistä etelään, Strasbourgiin.

EU-parlamentin syntyhistoria on täynnä poliittista kädenvääntöä ja kompromisseja. Yksi näkyvin niistä on kuukausittainen 4-päiväinen täysistunto Ranskan Strasbourgissa, joka on virallisesti EU-parlamentin kokoontumispaikka. Käytännössä EU:n työ tapahtuu kuitenkin Brysselissä, jossa sijaitsevat niin komission kuin Euroopan neuvostonkin rakennukset sekä monituhatpäinen virkamieskunta. Tämä historian jäänne ei ainoastaan haittaa huomattavasti niin europarlamentaarikon kuin koko EU-koneiston työntekoa, se käy myös tyyriiksi veronmaksajan kukkarolle.

Euroopan parlamenttia perustettaessa oli Euroopan yhteisön jäseninä kuusi maata. Kuuden naapurimaan väliselle yhteistyölle on kolme eri toimipaikkaa kenties perusteltua. Nykyisen 27 jäsenmaan unionissa jo pelkästään EU-parlamentin kaksi istuntopaikkaa aiheuttavat perusteettomia taloudellisia, ympäristöllisiä ja ajankäytöllisiä kustannuksia: se maksaa eurooppalaisille veronmaksajille noin 180 miljoonaa euroa vuodessa ja aiheuttaa vuosittain 19 000 tonnia hiilidioksidipäästöjä. Onko tässä mitään järkeä?

Mitä Strasbourgin farssin lopettamiseksi sitten voidaan tehdä? Kansalaisaloite on esimerkki suorasta kansanvallasta, johon jokainen suomalainenkin voi osallistua. Kun yhteensä miljoona EU-kansalaista useista eri jäsenvaltioista tekee aloitteen EU:n toimivaltaan kuuluvalta alalta, on komission vietävä asia eteenpäin. Tällainen aloite on laitettu eteenpäin myös Strasbourgin sirkuksen lopettamiseksi.

Suomalaiset europarlamentaarikot ovat esittäneet avoimen kysymyksen eurooppaministeri Alexander Stubbille, joka toimiessaan itse europarlamentaarikkona vuosina 2004–2008 toimi aktiivisesti EU-parlamentin toisen istuntopaikan luopumisen puolesta. Koska jäsenmailla on yksiselitteinen oikeus päättää EU-parlamentin istuntopaikasta, tulee myös Suomessa päättää, kenen riveissä me seisomme. Hollantilaiset sekä Iso-Britannia ovat jo julkisesti asettuneet kannattamaan yhtä istuntopaikkaa.

Olisi yksisilmäistä politiikkaa olla pohtimatta myös korvaavaa käyttöä Strasbourgin tiloille. Yksi eniten kannatusta saaneista esityksistä on ehdotus EU:n alueiden komitean sekä kahdesti vuodessa kokoontuvan Eurooppa-neuvoston kokousten siirtämisestä Strasbourgin toimitiloihin. Mikäli EU:n jäsenmaat ovat tosissaan julkisten menojen kiristämisessä sekä päästötavoitteissa, luulisi Strasbourgin sirkuksen lopettamisen olevan yksi kärkihankkeista.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

Politiikan tutkijoiden asiaksi jää selvittää se, millä alueilla, missä väestöryhmissä ja minkä ikäisten keskuudessa näinkin valtava heilahdus äänestyskäyttäytymisessä on tapahtunut. Tulosten luulisi kiinnostavan yhtä lailla kaikkia puolueita.

Presidentinvaalien asetelma oli tällä kertaa aivan toinen kuin viime vaaleissa, joissa istuvan presidentin jatkokausi näytti enemmän kuin todennäköiseltä eivätkä ehdokkaat kenties tämän takia edes pyrkineet – Niinistöä lukuun ottamatta – kunnolla haastamaan istuvaa presidenttiä. Nyt vaaleihin lähdettiin puhtaalta pöydältä ja ehdokkaita asetettiin perinteisellä oikeisto-vasemmisto akselilla katsottuna laajalla rintamalla. Historiallisena voidaan pitää myös ehdokkaiden iän vaihteluväliä, joka oli 35 vuotta.

Perinteisen politiikantutkimuksen mukaan keskelle on aina tunkua, sillä suurin osa äänestäjistä profiloi itsensä lähelle oikeisto-vasemmisto-akselin keskustaa. Näin myös nyt, sillä ehdokkaiden poliittinen päällekkäisyys lienee lopulta johtanut äänten täydelliseen hajaantumiseen perussuomalaisten, keskustan, vihreiden ja demarien kesken. Viime kevään eduskuntavaalien tuloksella ei näyttänyt olevan minkäänlaista merkitystä. Presidentinvaalit ovatkin Suomessa perinteisesti ennen kaikkea henkilövaalit. Lisäksi demarien ”vasemman puolen” ääniä oli hajottamassa myös loistavan kampanjan tehnyt nuori Paavo Arhinmäki.

Sosiaalidemokraateille presidenttiyden menettäminen merkitsee yhden Suomen poliittisen historian pisimpään 30–44 vuotta kestäneen hegemonian päättymistä. Sosiaalidemokraattisen puolueen asettaman presidenttiehdokkaan menestystarina alkoi jo vuoden 1968 vaaleista, jolloin se asettui tukemaan presidentti Urho Kekkosen ehdokkuutta. Vuodesta 1982 lukien on Sdp:n jäsenkortin omaava ehdokas voittanut presidenttivaalikilvan.

Presidentinvaalien toisesta kierroksesta tulee mielenkiintoinen. Asetelma on kutkuttava, sillä kodittomia ääniä on ensimmäisen kierroksen jäljiltä paljon. Historian lehti on joka tapauksessa kääntymässä. Kääntyykö se oikealle vai värjätäänkö se vihreäksi? Vaihtoehtoina tarjolla on tuttuutta ja erilaisuutta.

Valtaoikeuksien riisumisen myötä presidentin tehtävästä on tullut mielestäni entistä vaativampi ja haastavampi. Suomen tuleva presidentti ei ole suinkaan vallaton johtaja.

Tulevan presidentin on lunastettava jatkossa vaikutusvaltansa asemansa sijasta yhä enemmän omin ajatuksin, sanoin ja teoin. Presidentti on parhaimmillaan arvovaltajohtaja. Kykyjen ja kokemuksen ohella häneltä vaaditaan niin ymmärryksen syvyyttä tässä ja nyt kuin myös rohkeutta katsoa pitkälle tulevaisuuteen.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

Väistyvä puhemies Jerzy Buzek, joka toimi Puolan pääministerinä vuosina 1997–2001, oli ensimmäinen uusista Itä-Euroopan jäsenmaista valittu puhemies. Tämän poikkeuksellisesti protestantti-puolalaisen puhemieskausi oli eräänlainen sinetti Itä-Euroopan maiden uudelle vapaudelle. Hän nosti puhemieskautensa pääteemaksi ihmisoikeudet ja vakuutti puheillaan, että ihmeet ovat mahdollisia myös politiikassa.

Jo ennen äänestystä oli selvillä, kuka puhemieheksi valitaan. Puhemiehen nuija siirtyi Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien (S&D) -ryhmän väistyvälle puheenjohtajalle, 56-vuotiaalle saksalaiselle Martin Schulzille seuraavaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Hän tosin ilmoitti nuijan sijasta käyttävänsä lehmänkelloa! Vuoden 2009 EU-parlamenttivaalien jälkeen tehtiin kahden suurimman poliittisen ryhmän välillä sopimus, jonka mukaan ensimmäisen puhemiehen paikan saisi kansalaisten vaaleissa suurimmaksi ryhmäksi valittu oikeistoryhmittymä, Euroopan kansanpuolue (EPP). Seuraava kausi oli varattu Schulzille.

Ehdokkaita puhemiehen vaaleissa oli silti kolme: Martin Schulz (S&D, Saksa), Diana Wallis (ALDE, Iso-Britannia) sekä Nirj Deva (ECR, Iso-Britannia). Vastaehdokkaat, jotka tulevat molemmat Iso-Britanniasta, eivät vältelleet vaalipuheissaan ja sähköpostikampanjassaan korostamasta kahden suurimman ryhmän vuonna 2009 tekemän sopimuksen epäreiluutta ja epädemokraattisuutta.

Edustaja Deva, brittikonservatiivi, esimerkiksi julisti äänestyksen jo ennalta sovituksi ja vaati parlamentin puhemiehen valintatavan muuttamista. Hän jopa vertasi tilannetta Venäjään, jossa Medvedev ja Putin näyttävät vain vaihtavan paikkoja keskenään. Deva on osittain oikeassa. Tällaisia sopimuksia ei tulisi luonnollisestikaan tehdä. Samalla tulee kuitenkin muistaa, että S&D -ryhmän euroedustajat edustavat neljännestä kaikista eurokansalaisista, eli runsasta 125 miljoonaa henkilöä. Lisäksi EU-parlamentissa niin työtehtävät, valiokuntapaikat kuin äänestyssuhteetkin lasketaan tiukasti äänestäjien vaaleissa osoittaman valinnan mukaan. S&D -ryhmän edustaja olisi tullut valituksi tehtävään todennäköisesti ilman mitään sopimuksiakaan.

Parlamentin puhemiehen tehtävät eivät ole vain muodolliset. Puhemies on vastuussa parlamentin yleisilmeestä, hän johtaa täysistuntoa sekä päättää työjärjestyspuheenvuoroista. Lisäksi puhemiehen vastuulla on ulkoinen edustaminen: harva puhemies voi sanoa edustavansa 500 miljoonaa kansalaista tavatessaan valtiopäämiehiä ja edustaessaan EU-parlamenttia kansainvälisissä ja valtioidenvälisissä yhteyksissä.

Schulz totesikin kiitospuheessaan, että parlamentin tulee päästä mukaan kuultavaksi EU-huippukokoukseen, jossa päätetään valtiosopimuksesta budjettikurin aikaansaamiseksi. Hän lupasi Euroopan parlamentille lisää näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Parlamentin tulee saattaa käytäntöön kaikki Lissabonin sopimuksen sille tarjoamat vaikutusmahdollisuudet. Lisäksi parlamentin on oltava määrätietoisempi yhteisöpäätösmenettelyssä suhteessa ministerineuvostoon. Eurooppaan tarvitaan lisää parlamentaarista keskustelua ja avoimuutta. Kuulostaa lupaavalta, vai mitä!

Schulzin puheen jälkeen parlamentin eri ryhmien edustajat toivoivat hänen olevan toimissaan vaikka mitä taivaan ja maan, linnun ja kalan väliltä. Haastava paikka. Varmaankin vuodesta 1994 europarlamentaarikkona olleen poliitikon toiveiden täyttymys. Tapahtumaa olikin todistamassa hänen kotikaupunkinsa Aachenin korkein eliitti.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

Euroopan parlamentin puhemies valitaan kahden ja puolen vuoden välein. Euroopan parlamentti on ainoa suoralla kansanvaalilla valittu Euroopan unionin toimielin, jossa eurooppalaista politiikkaa tehdään demokratian säännöin kansalaisten hyväksi.

Puhemiesäänestyksen tulokset olivat: Deva 142 ääntä, Schulz 387 ääntä 670:stä (ehdoton enemmistö annetuista äänistä) ja Wallis 141 ääntä.

Vuokratyöläisten asemaa käsitellään usein myönteisessä valossa. Esimerkiksi äskettäin julkaistun arvo- ja asennetutkimuksen mukaan suuri osa korkeasti koulutetuista alle 30-vuotiasta nuorista pitää työn kiinnostavuutta tärkeämpänä tekijänä kuin tulotasoa tai turvallisuutta. Pikaisesti luettuna uutinen vaikuttaa hyvältä. Nuorilla työntekijöillä on mahdollisuus tehdä tärkeäksi kokemaansa työtä eikä työnantajien tarvitse kantaa syyllisyyttä pätkätöiden tarjoamisesta.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Työn ulkoistaminen alihankinnan ja vuokratyön muodossa merkitsee usein epäpätevän työvoiman palkkaamista. Työntekijän näkökulmasta pätkätöiden kielteisiin puoliin kuuluvat väistämättä myös töiden väliaikaisuus ja epävarmuus, jotka osaltaan vaikeuttavat tulevaisuuden suunnittelua. Pysyvän työsuhteen arvostus nousee yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen perustaminen ja lasten hankinta tulevat ajankohtaisiksi.

Myös Tilastokeskuksen vuonna 2010 julkaisema työvoimatutkimus tarjoaa toisenlaisen todellisuuden pätkätöistä. Tulosten mukaan 68 prosenttia suomalaisista palkansaajista oli määräaikaisessa työssä siksi, ettei vakituista työtä ollut tarjolla. Ei siis aivan omasta halustaan.

Vuokratyöhön liittyvät ongelmat eivät ole vain kansallisia, vaan ne koskettavat koko Eurooppaa. Euroopan parlamentissa asiaan on puututtu esimerkiksi työterveyttä ja työturvallisuutta käsittelevässä mietinnössä sekä EU:n vuokratyödirektiivissä. Mietinnössä kannetaan huolta muun muassa perehdytyksen puutteesta, joka usein altistaa vuokratyöläiset erilaisille vaaroille. Kantavana ajatuksena on, ettei työturvallisuuden taso voi riippua työntekijän asemasta tai työsuhteen pituudesta. Direktiivissä puolestaan olennaisinta on vaatimus yhdenvertaisesta kohtelusta. Direktiivin mukaan yrityksen vuokratyöntekijöiden työaika, lomat, tauot, palkka ja työolot eivät saa olla erilaiset kuin yrityksen varsinaisilla työntekijöillä. Kauniita ajatuksia.

Ainakin paperilla EU:n toimet vaikuttavat siis hyviltä ja kansallista lainsäädäntöä täydentäviltä. Paperille kirjatut mielipiteet ja päätökset ovat kuitenkin turhia, ellei niitä oteta aidosti käyttöön ja ellei niiden avulla pyritä aidosti parantamaan työelämää ja työntekijöiden asemaa. Esimerkiksi vuokratyödirektiivin heikkoutena on se, että säännöistä voidaan poiketa työehtosopimuksilla tai työmarkkinaosapuolten välisillä sopimuksilla. Samoin työntekijän mahdollisuus turvalliseen työympäristöön on loppukädessä työnantajan vastuulla – ei lain laatijan tai hyväksyjän.

Lukujen valossa epätyypilliset työsuhteet näyttävät tulleen jäädäkseen. Toimintaympäristön muuttuessa myös ammattiliittojen tulisi kantaa vastuunsa. Tähän asti suhteellisen passiivisesti toimineiden liittojen tulisikin kiireesti vastata kansalaisten ja EU:n kutsuun aktivoitumalla ajamaan tehokkaammin epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien asemaa. Muuten vaarana on, että työntekijät jakautuvat aiempaa selkeämmin kahden kerroksen väkeen. Tällainen kehitys ei olisi ainakaan hallitusohjelman mukaista, jonka tavoitteena on tasa-arvoinen, välittävä ja oikeudenmukainen Suomi.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin ja sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan jäsen

Kriisihistoriaa seuratessamme, voimme huomata kaiken alkaneen Kreikasta. Tämän jälkeen velkaongelmiin ovat joutuneet Irlanti, Latvia ja Portugali, jotka ovat Euroopan komission tarkkailuluokalla. Kreikan ongelmien pahennuttua katseet kiinnittyivät Espanjan ja Italian valtavaan velkataakkaan. Nämä maat ovat nyt omaehtoisessa taloustarkkailussa ja pyrkivät uudistamaan huonoksi havaittua taloudenpitoa ja hallintoa.

Talous- ja velkakriisin levittäytyessä yhä laajemmalle, on meillä nyt tiedossa kriisin alkutekijät ja alullepanijat: finanssisektorin vastuuttomat toimet. Syyttäviä sormia on osoiteltu jo riittämiin. Onneksi Euroopan johtavat poliitikot ovat vihdoin löytämässä yhteisen sävelen niin nykyisen velkakriisin ratkaisemiseksi kuin tulevien samankaltaisten kriisien välttämiseksi. Saksan Merkelin ja Ranskan Sarkozyn vastaus on tiukempi ja automatisoitu budjettikuri sekä euromaiden entistä tiiviimpi yhteistyö talouden alalla.

Mutta onko kaikki tämä jo nähty? Jo kolmesti aiemmin kuluvana vuonna ovat euromaiden päämiehet kokoontuneet ratkaisemaan kriisiä. Ja kolmesti olemme saaneet "lopullisen ratkaisun". Toivon, että nyt esitetyt suuret puheet saavat myös jatkoa toteutuksen tasolla.

Kuten usein laajamittaisen katastrofin tai muun kriisin uhatessa, on tämänkin kriisin suurin häviäjä tavallinen kansalainen. Ihminen on Euroopassa jätetty aivan liian vähälle huomiolle. Kuka kertoisi selkein sanoin sini suomalaiselle tai kalle korhoselle missä oikein mennään, kun keskustelua käydään globaaleista transaktioveroista tai eurobondeista? Termit ja käytävä keskustelu on vaikeaa asiantuntijoidenkin ymmärtää.

Euroopassa on jo liian pitkään unohdettu tavallinen kansalainen. Euroopan kriisien vaikutukset kuitenkin koskettavat meitä jokaista. On poliitikoiden vastuulla osata kertoa vaihtoehdoista selkeästi.

Nykyisellä kriisillä on selkeä sosiaalinen ulottuvuus. Kenties selkein sosiaalisista vaikutuksista on työttömyyden kasvu sekä palkkakehityksen pysähtyminen. On havaittavissa myös sukupuolten tasa-arvoa koskeva ulottuvuus. Työttömyyslukujen kasvaessa yhä vähemmän keskitytään palkkatasa-arvoa ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista koskeviin asioihin.

Myös nuoret ovat haavoittuvassa asemassa, sillä nuorisotyöttömyys lisää syrjäytymisriskiä. Nuorisotyöttömyysluvut ovat yleisesti kokonaistyöttömyyslukuja korkeammat, sillä nuorten on vaikeampaa löytää töitä. Tämä on yleiseurooppalainen ilmiö, joka koskettaa myös meitä pohjolassa.

Talouden tilanteen heikentymien, puheet taantumasta ja kasvun tyrehtymisestä ovat saaneet monet Euroopan maat kiristämään budjettejaan. Mielestäni Eurooppaa koettelevassa taantumassa vyön kiristäminen on vääränlainen toimenpide.

Nyt jos koskaan tarvitaan Euroopassa aktiivisia elvytystoimia työllisyyden ja kasvun aikaansaamiseksi. Euroopan komissio on osoittanut ymmärtäneensä tämän julkistaessaan lokakuussa mittavat miljardien eurojen elvytys- ja investointitoimet infrastruktuuriin. EU-jäsenmaiden olisi hyvä seurata perässä.

Kriisin ratkaisuissa ei tulisi sakottaa niitä, jotka eivät ole nykyiseen kriisiin syyllisiä: eläkkeiden, palkkojen ja sosiaalikustannusten leikkaaminen eivät ole kansalaisten näkökulmasta reiluja, eikä niillä selätetä taantumaa. Leikkauksilla päinvastoin ruokitaan markkinoiden epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuudesta. Koska Eurooppaa koetteleva kriisi on erityinen, tarvitaan lääkkeeksi erityisiä ratkaisumalleja: näistä finanssialan laajempi julkinen kontrolli sekä finanssivero ovat oikeansuuntaisia toimenpiteitä.

Lissabonin sopimusta voidaan pitää sosiaalisemman Euroopan tärkeänä virstanpylväänä. Sen myötä EU sai entistä enemmän toimivaltaa unionin sosiaalisen ulottuvuuden parantamiseksi. Tavoitteeksi asetettiin sosiaalisen markkinatalouden luominen.

Lisäksi Lissabonissa luotiin eräänlainen sosiaalinen lauseke, jonka myötä kaiken EU-politiikan tulee ottaa huomioon myös sosiaalinen vaikutus. Ei ole politiikan alaa, jolla ei olisi vaikutusta myös kansalaisten hyvinvointiin, työllisyyteen ja yleiseen elämänlaatuun. Tätä tavoitetta tukemaan Lissabonin sopimukseen liitettiin myös Euroopan perusoikeuskirja, jonka myötä unionin toiminta sitoutuu kansalaisen perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Eurooppa 2020 on EU:n kasvustrategia tulevalle vuosikymmenelle. Ja kasvua Eurooppa tarvitseekin. Maailma muuttuu koko ajan, ja meidän on muututtava sen mukana.  EU-jäsenmaat ovat asettaneet tavoitteeksi työllisyyden, innovaatioiden, koulutuksen, syrjäytymisen ehkäisyn sekä ilmasto- ja energiakysymykset vuoteen 2020 mennessä.

Aikaa ei ole hukattavaksi, ei varsinkaan kriisin keskellä. Johtajuuden ja esimerkin näyttämisen merkitys on nyt korostunut entisestään. Euroopan unioni perustettiin luomaan rauhaa, vaurautta ja hyvinvointia – tämä lupaus on sen raison d'être, olemassaolon tarkoitus. Kriisistä on päästävä ulos, mutta sosiaalisesti reilulla ja kestävällä tavalla.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

S&D -ryhmä

Kysymys on ensisijaisesti yhteisen Eurooppa-projektimme suunnasta. Ilman kansaa ja sen tukea ei ole myöskään Euroopan unionia. Enää ei ole paljoakaan jäljellä vuonna 1997 voimaan astuneesta Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksesta. Niin kasvu kuin vakauskin ovat kadonneet suurimmasta osasta talous- ja rahaliiton maita.

Kriisin alkuvaiheessa huomio oli kiinnittynyt yhteisen talous- ja rahaliiton valuvirheisiin sekä euroalueen rakenteellisiin ongelmiin. Finanssisektorin joidenkin toimijoiden huonosti hoidetut yksityiset investoinnit sekä vastuuttomat ja ylisuuret riskit ovat osasyynä nykyisen kriisiin. Luottamuspula kohdistuu tätä kautta myös poliittisiin johtajiin sekä Euroopan instituutioihin, joiden vastuulla talouden tasapainottaminen ja kontrolli viimekädessä lepää.

Yritykset palauttaa luottamus yhteiseen eurooppalaiseen hankkeeseen ovat olleet merkittäviä. Lokakuun lopun huippukokousten oli tarkoitus luoda Euroopalle jo kolmas ”kokonaisvaltainen pelastussuunnitelma” kuluvana vuonna. Näin ei käynyt, vaikka paljosta päästiinkin sopuun. Tyhjin käsin – tosin sympatian saattelemana – palattiin kotiin myös G20-maiden kokouksesta.

Kansalaiset ja markkinat odottavat johtajien valmiuksia tehdä vastuullisia päätöksiä. Kuitenkin tähän mennessä toteutetuista toimista puuttuvat sekä johtajuus että vastuullisuus. Vahvat, itsenäiset ja poliittisen vastuun ulkopuolella olevat byrokratiat kuten IMF sekä Euroopan keskuspankki harjoittavat omaa logiikkaansa, palvelevat omia tarkoitusperiään ja pelkäävät arvovaltansa menettämisen puolesta. Nykyiset eurooppalaiset talous-, raha- ja finanssipolitiikan rakenteet ovat pahasti levällään. Tämä pakottaa kunkin instituution tavoittelemaan ja puolustamaan omaa etuaan ja reviiriään.

Tässä hajanaisessa ja moniäänisessä byrokraattisessa ympäristössä EKP:n saati komission puheenjohtaja José Manuel Barrosonkaan lausunnot eivät ole auttaneet ratkaisemaan ongelmia. Angela Merkelin ja Nicolas Sarkozyn yhteistuumin esitetyt ratkaisut kohti johdonmukaisempaa poliittista päätöksentekoa eivät myöskään riitä ratkaisemaan Euroopan instituutioiden rakenteellista umpikujaa. Myöskään päätös luovuttaa talouskomissaari Olli Rehnille komission varapuheenjohtajan viitta ei niin ikään muuta institutionaalista pattitilannetta.

Ongelmat euroalueen hallittavuuden suhteen ovat vakavia ja ne on myös otettava vakavasti. Olemme jo oppineet, etteivät demokraattisen vastuun ulkopuolella olevat byrokraattiset asiantuntijat ole tapa edistää kestävää taloudellista vakautta ja kasvua. Euroalueelta puuttuu niin legitimiteetti kuin johdonmukaisuuskin. Huonosti taloutensa hoitaneiden euromaiden tarve rakenneuudistuksiin koskettaa myös Euroopan instituutioita.

Tarvitsemme pitkän aikavälin eurooppalaista lähestymistapaa lyhytnäköisen laastaroinnin sijaan. Ei ole olemassa helppoja vastauksia. Tarvitaan entistä demokraattisempaa omistautumista Euroopan talouspolitiikan hallintoon. Voimme saavuttaa tavoitteen vain lisäämällä kansallisiin parlamentteihin perustuvaa todellista toimeenpanovaltaa tai esimerkiksi luomalla eurooppalaisen hallituksen, joka on riippuvainen Euroopan parlamentin enemmistön tuesta.

Nyt kun finanssi-, talous-, ja sosiaalinen kriisi on muuttumassa myös poliittiseksi ja julkisen talouden kriisiksi, tarvitsemme Euroopassa enemmän demokratiaa, emme suinkaan vähemmän. Epädemokraattisella päätöksenteolla vedetään mattoa myös koko Eurooppa-projektin legitimiteetin alta.

Niin, toverit, teknokratiaa, eurokratiaa vaiko demokratiaa! Siinäpä joulupähkinää purtavaksi. Kyse on ennen kaikkea siitä, etteivät poliittiset päättäjät uskalla tehdä päätöksiä. Jos on tahtoa, löytyvät myös keinot, olivat institutionaaliset järjestelyt minkälaiset tahansa. Joka tapauksessa EU-euforian aika on ohi.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

S&D -ryhmä

Gaddafin poismeno ei kuitenkaan tapahtunut sellaisella tavalla, jota olisimme halunneet. Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) oli jo etsintäkuuluttanut Gaddafin ja hänen poikansa epäiltynä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Moni odottikin Gaddafin vangitsemista ja siirtoa tuomioistuimen eteen Haagiin. Toisaalta spekuloitiin myös sillä, onnistuisiko Gaddafi piilottelemaan oikeusprosessilta ystävällishenkisissä naapurimaissa, jotka eivät ole ICC:n jäseniä.

Esille tulleen tiedon valossa lienee selvää ja toivottavaa, ettei Gaddafin kohtaloa kuitenkaan sinetöinyt jonkun ulkopuolisen valtion päämies erikoisjoukoille antamallaan käskyllä. Näinhän tapahtui Osama bin Ladenin tapauksessa.

Libyassa kipukohtia on kerääntynyt neljän vuosikymmenen aikana paljon. Kansallinen sovinto tarvitsee syvällistä koko yhteiskuntaa osallistavaa vuoropuhelua. Vaikeistakin asioista on voitava puhua avoimesti, eikä Libyassa ole varaa jättää mitään kansanryhmää keskustelun ulkopuolelle.

Gaddafin neljä vuosikymmentä kestänyt hallintokausi on osoitus myös kansainvälisen yhteisön kaksinaismoraalista. Gaddafin nimellähän jaetaan jopa vuotuisia ihmisoikeuspalkintoja ja järjestettiin vuoden 2009 YK:n rasisminvastainen konferenssi. Toimipa Gaddafin tytär Alyesha YK:n hyväntahdon lähettiläänäkin. Lisäksi Libya valittiin viime vuonna YK:n ihmisoikeusneuvostoon, jonne jäsenyyden ehtona on ainakin paperilla valtion moitteeton ihmisoikeustilanne. Suomenkin havittelemassa YK:n turvallisuusneuvostossa Libya teki päätöksiä viime vuosikymmenen lopulla. Tämän meriittilistan rinnalla Suomen vastikään saama YK:n joukkotuhoaseita käsittelevä konferenssikin kalpenee.  Onpa Gaddafia verrattu jopa filosofi Rousseau'hon eräässä ihmisoikeuksia käsittelevässä kirjassa. Propagandatyössään Gaddafi oli kyllä vertaansa vailla.

Naton sotakoneiden poistuminen Libyasta merkitsee vaikean aikakauden alkua maassa. Uudessa Libyassa demokraattisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan järjestelmän rakentaminen neljä vuosikymmentä hallinneen despootin jälkeen ei tule olemaan helppoa. Maltti on nyt valttia, sillä tietä demokratiaan ei rakenneta yhdessä yössä.

Selvää on myös se, että Libya tarvitsee ulkopuolista tukea. Euroopan unionilla on teknistä tietoa ja taitoa demokraattisen järjestelmän kehittämisessä, vaalien järjestämisessä ja valvonnassa sekä oikeusvaltion rakentamisessa. Kokemusta on myös markkinatalouteen siirtymisen tukemisessa, kuten Itä-Euroopan maiden kohdalta muistamme. Tällaista apua tulee voida tarjota myös uudelle Libyalle. Ei kuitenkaan sokeasti, vaan enemmän enemmästä -periaatteella, joka on EU:n uusi ohjenuora naapurimaiden tukemisessa.

Libya ei putoa kuitenkaan tyhjän päälle, sillä sen väliaikaishallinnolle on jo annettu kansainvälinen tuki. Nyt, kun väliaikaishallinto on saanut haltuunsa koko Libyan, sen on voitava täyttää toteen sille asetetut odotukset. Uskon ja toivon, että se onnistuu, ja ajan saatossa muistamme Libyan kansan tahdon toteutuneen – aivan kuten muistamme nyt Berliinin muurin murtumisen johtaneen itäisen Euroopan vapautumiseen.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

S&D -ryhmä

Kyseessä on mielestäni kuitenkin laajempi poliittinen periaatekysymys kuin pelkkä Schengen-jäsenyysehtojen täyttyminen. Yksimielisyyden periaate on Euroopan unionin päätöksenteon peruspilari. Sen ansiosta kaikki jäsenmaat ovat tasa-arvoisia EU-päätöksiä tehtäessä, riippumatta jäsenmaan talouden koosta tai väkiluvusta. Tämä periaate on liian tärkeä hukattavaksi saati että siitä luovuttaisiin Schengen-laajentumisesta päätettäessä. En kuitenkaan täysin hyväksy sellaista tapaa tehdä EU-politiikkaa, joka johtaisi joidenkin jäsenmaiden asettamiseen eriarvoiseen asemaan puhuttaessa halusta syventää Euroopan integraatiota.

Totesin täysistuntokeskustelussa jo kesäkuussa, että meidän tulisi toivottaa molemmat valtiot tervetulleiksi Schengen-perheeseen heti kun ne täyttävät Schengen-kriteerit. Euroopan unionilla ei voi olla jäsenmaita, jotka ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Vapaan liikkuvuuden periaate on koko EU:n idean yksi peruspilareista.

Suomen kohdalla haluan uskoa, ettei kyse ole vain kansallisesta populismista, vaikka ulkomainen lehdistö niin on jo ennättänyt väittää. Samalla kun Suomi hyväksyy Euroopan komission kannan, että molemmat maat kyllä täyttävät Schengen-jäsenyydelle yhteisesti asetetut tekniset kriteerit, se haluaa katsoa Schengen-asiaa myös kokonaisvaltaisesti. On todennäköistä, että lopullinen Schengen-päätös venyy vuoden 2012 puolelle, jolloin komissio julkaisee raporttinsa siitä, miten molemmat maat ovat edistyneet korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden kitkemisessä.

Mielestäni Suomen päätös ei ehkä kuitenkaan ottanut huomioon Euroopan eetoksen ja aatoksen ideaa. Eikä se ole aivan solidaarinenkaan. Niin Suomessa kuin yleisesti Euroopassa tutkijoiden parissa on laajasti hyväksytty ajatus siitä, etteivät Bulgaria ja Romania suinkaan olleet täysin "EU-valmiita" liittyessään EU:n jäseneksi. Useat poliittiset uudistukset ovat kiistatta jääneet puolitiehen. EU:lla ei tunnetusti ole monia keinoja saada jäsenmaitaan ruotuun. Lykättyä päätöstä voi tältä osin pitää siis myös kehotuksena ja kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle toteuttaa uudistuksensa loppuun.

Olen varma, etteivät romanialaiset ja bulgarialaiset suinkaan vastustaisi sitä, jos heidän hallituksensa puuttuisi tehokkaammin rehottavaan korruptioon ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Heidän tuleekin vaatia hallituksiltaan uudistuksia sekä todellisia tekoja sanojen ja lupauksien sijaan.

Mitro Repo

Euroopan parlamentti

S&D -ryhmä