Hegemonian loppu

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella saatiin aikaan useita ”jytkyjä”. Pekka Haaviston nouseminen toiselle kierrokselle lienee niistä mielenkiintoisin, ehkä jopa odottamattomin. Suvaitsevainen Suomi kuvannee parhaiten Haaviston menestystä. Toisaalta odottamatonta oli historian valossa myös sosiaalidemokraattisen puolueen asettaman ehdokkaan heikko menestyminen.

Politiikan tutkijoiden asiaksi jää selvittää se, millä alueilla, missä väestöryhmissä ja minkä ikäisten keskuudessa näinkin valtava heilahdus äänestyskäyttäytymisessä on tapahtunut. Tulosten luulisi kiinnostavan yhtä lailla kaikkia puolueita.

Presidentinvaalien asetelma oli tällä kertaa aivan toinen kuin viime vaaleissa, joissa istuvan presidentin jatkokausi näytti enemmän kuin todennäköiseltä eivätkä ehdokkaat kenties tämän takia edes pyrkineet – Niinistöä lukuun ottamatta – kunnolla haastamaan istuvaa presidenttiä. Nyt vaaleihin lähdettiin puhtaalta pöydältä ja ehdokkaita asetettiin perinteisellä oikeisto-vasemmisto akselilla katsottuna laajalla rintamalla. Historiallisena voidaan pitää myös ehdokkaiden iän vaihteluväliä, joka oli 35 vuotta.

Perinteisen politiikantutkimuksen mukaan keskelle on aina tunkua, sillä suurin osa äänestäjistä profiloi itsensä lähelle oikeisto-vasemmisto-akselin keskustaa. Näin myös nyt, sillä ehdokkaiden poliittinen päällekkäisyys lienee lopulta johtanut äänten täydelliseen hajaantumiseen perussuomalaisten, keskustan, vihreiden ja demarien kesken. Viime kevään eduskuntavaalien tuloksella ei näyttänyt olevan minkäänlaista merkitystä. Presidentinvaalit ovatkin Suomessa perinteisesti ennen kaikkea henkilövaalit. Lisäksi demarien ”vasemman puolen” ääniä oli hajottamassa myös loistavan kampanjan tehnyt nuori Paavo Arhinmäki.

Sosiaalidemokraateille presidenttiyden menettäminen merkitsee yhden Suomen poliittisen historian pisimpään 30–44 vuotta kestäneen hegemonian päättymistä. Sosiaalidemokraattisen puolueen asettaman presidenttiehdokkaan menestystarina alkoi jo vuoden 1968 vaaleista, jolloin se asettui tukemaan presidentti Urho Kekkosen ehdokkuutta. Vuodesta 1982 lukien on Sdp:n jäsenkortin omaava ehdokas voittanut presidenttivaalikilvan.

Presidentinvaalien toisesta kierroksesta tulee mielenkiintoinen. Asetelma on kutkuttava, sillä kodittomia ääniä on ensimmäisen kierroksen jäljiltä paljon. Historian lehti on joka tapauksessa kääntymässä. Kääntyykö se oikealle vai värjätäänkö se vihreäksi? Vaihtoehtoina tarjolla on tuttuutta ja erilaisuutta.

Valtaoikeuksien riisumisen myötä presidentin tehtävästä on tullut mielestäni entistä vaativampi ja haastavampi. Suomen tuleva presidentti ei ole suinkaan vallaton johtaja.

Tulevan presidentin on lunastettava jatkossa vaikutusvaltansa asemansa sijasta yhä enemmän omin ajatuksin, sanoin ja teoin. Presidentti on parhaimmillaan arvovaltajohtaja. Kykyjen ja kokemuksen ohella häneltä vaaditaan niin ymmärryksen syvyyttä tässä ja nyt kuin myös rohkeutta katsoa pitkälle tulevaisuuteen.

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen